Mun surinat

Väinö Linnan romaani saa uuden elokuvaversion noin 30 vuoden välein. Romaani julkaistiin vuonna 1954 ja Edvin Laineen ohjaama elokuva tuli ensi-iltaan jo seuraavan vuoden joulukuussa. Rauni Mollbergin ohjaama versio valmistui vuonna 1985 - 30 vuotta ensimmäisen elokuvan ja 40 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Uusimman versio, Aku Louhimiehen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan kävin katsomassa maanantaina. Uusi elokuva oli hyvin vaikuttava ja koskettavakin teos. Sodan järjettömyys tuli vahvasti esille, varsinkin elokuvan lopussa. Alussa suomalaisten eteneminen oli lähes juhlaa, mutta kun sodan suunta muuttui, seurasi kaaos, pakokauhu ja epätoivo. Aselevon tultua voimaan 4.9.1944 suomalaiset lopettivat ampumisen venäläisten puolelle, mutta venäläiset jatkoivat sotaa vielä yhden päivän. Sota tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan - elokuvan loppu näytti kouriintuntuvasti sen millainen tunnelma suomalaisten puolella rintamaa ehkä sinä päivänä oli. Louhimiehen versiossa oli myös vähemmän huumoria...

Perfect Sense on vuonna 2011 valmistunut elokuva, jossa virusepidemia vie ihmisten aistit yksi kerrallaan. Elokuvan päähenkilöinä ovat virustutkija Susan ja kokki Michael, joiden välillä syttyy romanssi epidemian syöstyä maailma mullistusten kouriin. Elokuva ei ole katastrofileffa tai pelkkä rakkaustarina. Eri ihmiset näkevät elokuvissa eri asioita ja ymmärtävät sen pointin eri tavoin. Ehkä tiivis kosketukseni kuulo- ja näkövammaisuuteen sai näkemään elokuvan oleellisimpana sisältönä aistien katovaisuuden. Perfect Sense kertoo siitä, ettei aistit ole itsestään selviä ja niitä pitää arvostaa. Ja vaikka menettäisi yhden tai useamman aistinsa, elämä ei ole ohi. Perfect Sensessä ihmiset löysivät aina keinon selviytyä yhden aistin kadottua ja elämä jatkui. Olisi ihan mielenkiintoinen ajatus miten yhteiskunnan toimintaan, talouteen, kulttuuriin jne. laajemmin vaikuttaisi kun kaikki ihmiset alkaisivat yhtäkkiä menettää aistejaan. Tuota laajempaa puolta elokuva ei esitellyt kovin paljon, eikä ...

Elokuva Jeanne d'Arcin kärsimys (La Passion de Jeanne d'Arc) tuli televisiosta jo jokin aika sitten, mutta on jäänyt arvioimatta. Kyseessä on tanskalaisen Carl Theodor Dreyerin ohjaama mykkäelokuva vuodelta 1928, joka kertoo Jeanne d'arcin oikeudenkäynnin viimeisestä päivästä. Jeanne d'arcin roolissa on ranskalainen näyttelijä Marie Falconetti. Elokuva on kokenut kovia: ensinnäkin se sai aikanaan vastaansa rajua kritiikkiä joka puolelta. Lisäksi elokuvan alkuperäisversio tuhoutui tulipalossa pian valmistumisen jälkeen. Yksi kopio elokuvasta löytyi jälleen 1980-luvulla norjalaisesta mielisairaalasta . (Kertoo hyvin, mistä näitä kadonneita vanhoja elokuvia voi vielä löytää...) Jeanne d'Arcin, "Orleansin neitsyen" (1412-1431) tarina on eräs historian kiehtovimpia ja mysteerisimpiä. Hän väitti saaneensa Jumalalta käskyn vapauttaa Ranska englantilaisten käsistä. Olihan 100-vuotinen sota jatkunut jo vuosikymmeniä ja englantilaiset vallanneet suuren osa Ranskasta...

Olen viime aikoina katsonut todella vähän elokuvia, mutta tätä aukkoa olen nyt korjaillut. Samalla, kun täyttelen aukkoja elokuvasivistyksessäni, alan arvioida niitä tähän blogiin. Ensimmäisenä elokuvana saa olla eilen katsomani Lohikäärmekeisarin hauta. Muumio: Lohikäärmekeisarin hauta on Muumio-trilogian kolmas elokuva, joka valmistui vuonna 2008. Elokuvassa siirrytään muinaisesta Egyptistä Kiinaan. Elokuva sijoittuu 1940-luvun Kiinaan, jossa Kiinan ensimmäinen keisari herää henkiin. Hänen täytyy löytää Shangri-Lan ikuisen nuoruuden lähde, jotta eläisi ikuisesti. Rick ja Evelyn O'Conell joutuvat poikansa kanssa seikkailuun yrittäessään estää keisaria armeijoineen saavuttamasta tavoitettaan. Kirjoitus voi sisältää juonipaljastuksia tästä eteenpäin. Jatko-osat ovat yleensä edeltäjiään heikompia, eikä Muumio tee poikkeusta. Lohikäärmekeisarin hauta oli aika keskinkertaista katsottavaa. Kiinnostava Kiinan varhaishistoria lupasi minulle paljon, mutta elokuvan juoni oli melko ennalta-...

Ensin ajattelin kirjoittaa vammaisuudesta elokuvissa ja tv-sarjoissa, mutta keskityn aistivammaisuuteen tällä kertaa. Oman kokemukseni mukaan suurin osa television ja elokuvien vammaisista on kehitys- tai liikuntavammaisia. Aistivammaiset ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Valkoinen keppi on näkövammaisuuden symboli myös televisiossa. Tästä esimerkkinä on Nolojen tilanteiden mies -sarjan jakso, jossa Mr. Bean menee rannalle. Hän alkaa riisua, kun huomaa rannalla toisen miehen. Mr. Bean häveliäänä ei halua olla alasti miehen nähden, joten hän laittaa uikkarit jalkaan ensin ja yrittää saada housut pois uikkarien alta. Kun Mr. Bean saa kovan työn jälkeen pitkät housut pois jaloistaan, paikalla ollut mies ottaa esiin valkoisen keppinsä ja menee pois. Kukaan ei sano miehen olleen sokea, mutta koko sketsin vitsi perustuu juuri hänen sokeuteen. (Eikä nyt puututa siihen, että osa valkoisen kepin käyttäjistä itse asiassa näkee jonkin verran.) Sokeutta on esiintynyt monin tavoin eri sar...