Ajatuksia uudesta Tuntemattomasta
Väinö Linnan romaani saa uuden elokuvaversion noin 30 vuoden välein. Romaani julkaistiin vuonna 1954 ja Edvin Laineen ohjaama elokuva tuli ensi-iltaan jo seuraavan vuoden joulukuussa. Rauni Mollbergin ohjaama versio valmistui vuonna 1985 - 30 vuotta ensimmäisen elokuvan ja 40 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Uusimman versio, Aku Louhimiehen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan kävin katsomassa maanantaina.
Uusi elokuva oli hyvin vaikuttava ja koskettavakin teos. Sodan järjettömyys tuli vahvasti esille, varsinkin elokuvan lopussa. Alussa suomalaisten eteneminen oli lähes juhlaa, mutta kun sodan suunta muuttui, seurasi kaaos, pakokauhu ja epätoivo. Aselevon tultua voimaan 4.9.1944 suomalaiset lopettivat ampumisen venäläisten puolelle, mutta venäläiset jatkoivat sotaa vielä yhden päivän. Sota tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan - elokuvan loppu näytti kouriintuntuvasti sen millainen tunnelma suomalaisten puolella rintamaa ehkä sinä päivänä oli. Louhimiehen versiossa oli myös vähemmän huumoria kuin Laineen versiossa, mikä lisäsi pasifistista sanomaa. Sotakuvausta tasapainotti kotirintaman tapahtumien seuraaminen. Poliitikkojen puheiden ja videomateriaalin käyttö elokuvassa olivat myös erinomainen ratkaisu.
Kun Laineen elokuva tuli ensi-iltaan, sota oli vielä tekijöiden ja katsojien tuoreessa muistissa. Sen näkee siitä. Vastaavasti 2010-luku näkyy Louhimiehen versiossa. Uusi tuntematon tekee aiempaa selvemmäksi, että Suomi kävi hyökkäyssotaa natsien rinnalla (jos toinen vaihtoehto oli kommunistidiktatuuri, niin oliko tuossa suurta eroa...). Ehkä myös kotirintamalla olleiden naisten lisääminen elokuvaan kuuluu nykyajan tasa-arvoa korostavaan kulttuuriin. Värikuva, kotirintaman kuvaukset ja muutenkin ajanmukainen elokuvallinen tyyli saavat tuntemaan sodan menetykset ja kauhut ihan eri tasolla kuin Laineen versiossa. Uusi versio saattaakin puhutella meidän sukupolvea ihan eri tavalla kuin alkuperäinen 60 vuotta vanha versio. Hyvä päivitys 2010-luvulle.
Vaikka Laineen ja Louhimiehen Tuntemattomat on hienoja elokuvia, ihmettelen suomalaisten sotakeskeistä historiakuvaa ja itsenäisyyden "juhlintaa". Sodassa Suomi on ollut viitisen vuotta viimeisen vuosisadan aikana. Sotien jälkeen Suomi loi hyvinvointivaltion, on nykyisin yksi maailman vakaimmista ja onnellisimmista maista ja 1970-luvulla syntynyt peruskoulu menestyy PISA-tutkimuksissa. Suomi on menestynyt monessa asiassa, mutta suomalaiset keskittyvät muistelemaan sotia, jotka Suomi hävisi. Väinö Linnan sanoin "aika velikultia".
Uusi elokuva oli hyvin vaikuttava ja koskettavakin teos. Sodan järjettömyys tuli vahvasti esille, varsinkin elokuvan lopussa. Alussa suomalaisten eteneminen oli lähes juhlaa, mutta kun sodan suunta muuttui, seurasi kaaos, pakokauhu ja epätoivo. Aselevon tultua voimaan 4.9.1944 suomalaiset lopettivat ampumisen venäläisten puolelle, mutta venäläiset jatkoivat sotaa vielä yhden päivän. Sota tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan - elokuvan loppu näytti kouriintuntuvasti sen millainen tunnelma suomalaisten puolella rintamaa ehkä sinä päivänä oli. Louhimiehen versiossa oli myös vähemmän huumoria kuin Laineen versiossa, mikä lisäsi pasifistista sanomaa. Sotakuvausta tasapainotti kotirintaman tapahtumien seuraaminen. Poliitikkojen puheiden ja videomateriaalin käyttö elokuvassa olivat myös erinomainen ratkaisu.
Kun Laineen elokuva tuli ensi-iltaan, sota oli vielä tekijöiden ja katsojien tuoreessa muistissa. Sen näkee siitä. Vastaavasti 2010-luku näkyy Louhimiehen versiossa. Uusi tuntematon tekee aiempaa selvemmäksi, että Suomi kävi hyökkäyssotaa natsien rinnalla (jos toinen vaihtoehto oli kommunistidiktatuuri, niin oliko tuossa suurta eroa...). Ehkä myös kotirintamalla olleiden naisten lisääminen elokuvaan kuuluu nykyajan tasa-arvoa korostavaan kulttuuriin. Värikuva, kotirintaman kuvaukset ja muutenkin ajanmukainen elokuvallinen tyyli saavat tuntemaan sodan menetykset ja kauhut ihan eri tasolla kuin Laineen versiossa. Uusi versio saattaakin puhutella meidän sukupolvea ihan eri tavalla kuin alkuperäinen 60 vuotta vanha versio. Hyvä päivitys 2010-luvulle.
Vaikka Laineen ja Louhimiehen Tuntemattomat on hienoja elokuvia, ihmettelen suomalaisten sotakeskeistä historiakuvaa ja itsenäisyyden "juhlintaa". Sodassa Suomi on ollut viitisen vuotta viimeisen vuosisadan aikana. Sotien jälkeen Suomi loi hyvinvointivaltion, on nykyisin yksi maailman vakaimmista ja onnellisimmista maista ja 1970-luvulla syntynyt peruskoulu menestyy PISA-tutkimuksissa. Suomi on menestynyt monessa asiassa, mutta suomalaiset keskittyvät muistelemaan sotia, jotka Suomi hävisi. Väinö Linnan sanoin "aika velikultia".
Kommentit
Lähetä kommentti