Vammaisten työllistyminen
Helsingin Sanomissa oli artikkeli osatyökykyisten työllistymisestä. Myös Länsiväylä -lehti tarttui aiheeseen kertomalla kuuron Teemu Kuusiston työnhausta. Vammaisten työllistyminen on monesti kiven takana. Kun työelämä nykyisin vaatii ihmisiltä paljon, ei ole ihme että vammaiset meinaa jäädä jalkoihin.
Työn saaminen on vaikeaa, vaikka yhteiskunta tulee monilla tavoin jo vastaan: on työantajalle voidaan maksaa palkkatukea, työnantajan ei tarvitse maksaa vammaisten tarvitsemia apuvälineitä tai viittomakielisen käyttämää tulkkia. On myös erilaisia projekteja, joissa palkataan töihin juuri vammaisia. Nämäkään asiat eivät näytä olevan riittäviä. Ongelmana on työnantajien tietämättömyys ja ennakkoluulot. Ei kuulon puuttuminen tee ihmistä tyhmäksi, eikä vammainen työntekijä ole jatkuvasti sairaslomilla. Mutta kaikki asiat eivät ole ennakkoluuloja: Apuvälineitä tai tulkkia tarvitseva vammainen työnhakija on haljussa asemassa, jos samaa työtä hakee 50 ihmistä, joilla ei ole näitä tarpeita. Mikä siis ratkaisuksi?
Apuvälineiden ja palvelujen (kuten tulkin) saamisen pitää olla mahdollisimman helppoa, jotta vammaisen työnteko olisi mahdollisimman sujuvaa. Ideaalissa maailmassa työtilat ja julkiset rakennukset olisivat aina esteettömiä. Työnantajia voisi rohkaista palkkaamaan vammaisia myös määräaikaisten työsuhteiden kriteerien höllentäminen ja byrokratian purkaminen osa-aikaisten työsuhteiden tieltä. Työnantaja voisi harkita positiivista syrjintääkin: jos vammaton ja vammainen hakija ovat yhtä päteviä, valitsisi heistä sen vammaisen. Toisaalta on väläytelty jopa kiintiölakia, jollainen on voimassa esimerkiksi Saksassa. Siellä yli 20 työntekijän yrityksissä pitää 5 % työntekijöistä olla vammaisia. Muuten yritys saa sakot. Minusta kiintiö on vähän kiistanalainen ratkaisu. Kannustaminen ja tiedottaminen toimii aina pakottamista paremmin. Joskus voi ymmärtää työnantajan näkökulmaa: hän tarvitsee vain työntekijän ja työtä tarvitsee kaikki ihmiset vammasta riippumatta. Pakottamista parempi vaihtoehto olisikin saada työnantajat ymmärtämään, miksi vammaisten suosiminen kuitenkin olisi hyvä teko. Vammasta voi olla joskus hyötyäkin - esimerkiksi kuurona voi paremmin keskittyä työhönsä, kun ei hälyäänet häiritse. Vammaiset ovat myös hyvin motivoituneita työntekijöitä, kun onnistuvat lopulta töitä saamaan.
Mutta palataan siihen työnhakuun. Kannattaako vammasta kertoa jo työhakemuksessa? Minusta ei kannata, ellei siitä ole erityistä hyötyä. Lyhyessä työhakemuksessa ptäisi kertoa miksi olisi hyvä - tai paras - työntekijä haettuun paikkaan. Samaan paikkaan voi hakea kymmeniä muitakin (vammattomia) ihmisiä ja hakijoista vain osa valitaan haastatteluun. On liian helppo raakata pois hakemukset, joissa puhutaan mistään vammoista tai muistakaan heikkouksista. Haastatteluun mennessä on jo ehtinyt tehdä hyvän vaikutelman, ja siellä voi sitten kertoa, miten vamma vaikuttaa työn tekoon ja mitä erityistarpeita se ehkä vaatii.
Onko työelämästä ja yhteiskunnasta muutenkin tullut liian vaativaa? Esimerkiksi vakuutuksen saaminen on vaikeaa, jos on hakijalla on mielenterveysongelmia menneisyydessään. Yhteiskunta on ihmistä varten ja onkin täysin absurdi ajatus, että ihminen ei olisi sille tarpeeksi hyvä. Työelämänkin olisi pysyttävä joustamaan, ja hyväksymään se, että meillä kaikilla on omat puutteemme.
Työn saaminen on vaikeaa, vaikka yhteiskunta tulee monilla tavoin jo vastaan: on työantajalle voidaan maksaa palkkatukea, työnantajan ei tarvitse maksaa vammaisten tarvitsemia apuvälineitä tai viittomakielisen käyttämää tulkkia. On myös erilaisia projekteja, joissa palkataan töihin juuri vammaisia. Nämäkään asiat eivät näytä olevan riittäviä. Ongelmana on työnantajien tietämättömyys ja ennakkoluulot. Ei kuulon puuttuminen tee ihmistä tyhmäksi, eikä vammainen työntekijä ole jatkuvasti sairaslomilla. Mutta kaikki asiat eivät ole ennakkoluuloja: Apuvälineitä tai tulkkia tarvitseva vammainen työnhakija on haljussa asemassa, jos samaa työtä hakee 50 ihmistä, joilla ei ole näitä tarpeita. Mikä siis ratkaisuksi?
Apuvälineiden ja palvelujen (kuten tulkin) saamisen pitää olla mahdollisimman helppoa, jotta vammaisen työnteko olisi mahdollisimman sujuvaa. Ideaalissa maailmassa työtilat ja julkiset rakennukset olisivat aina esteettömiä. Työnantajia voisi rohkaista palkkaamaan vammaisia myös määräaikaisten työsuhteiden kriteerien höllentäminen ja byrokratian purkaminen osa-aikaisten työsuhteiden tieltä. Työnantaja voisi harkita positiivista syrjintääkin: jos vammaton ja vammainen hakija ovat yhtä päteviä, valitsisi heistä sen vammaisen. Toisaalta on väläytelty jopa kiintiölakia, jollainen on voimassa esimerkiksi Saksassa. Siellä yli 20 työntekijän yrityksissä pitää 5 % työntekijöistä olla vammaisia. Muuten yritys saa sakot. Minusta kiintiö on vähän kiistanalainen ratkaisu. Kannustaminen ja tiedottaminen toimii aina pakottamista paremmin. Joskus voi ymmärtää työnantajan näkökulmaa: hän tarvitsee vain työntekijän ja työtä tarvitsee kaikki ihmiset vammasta riippumatta. Pakottamista parempi vaihtoehto olisikin saada työnantajat ymmärtämään, miksi vammaisten suosiminen kuitenkin olisi hyvä teko. Vammasta voi olla joskus hyötyäkin - esimerkiksi kuurona voi paremmin keskittyä työhönsä, kun ei hälyäänet häiritse. Vammaiset ovat myös hyvin motivoituneita työntekijöitä, kun onnistuvat lopulta töitä saamaan.
Mutta palataan siihen työnhakuun. Kannattaako vammasta kertoa jo työhakemuksessa? Minusta ei kannata, ellei siitä ole erityistä hyötyä. Lyhyessä työhakemuksessa ptäisi kertoa miksi olisi hyvä - tai paras - työntekijä haettuun paikkaan. Samaan paikkaan voi hakea kymmeniä muitakin (vammattomia) ihmisiä ja hakijoista vain osa valitaan haastatteluun. On liian helppo raakata pois hakemukset, joissa puhutaan mistään vammoista tai muistakaan heikkouksista. Haastatteluun mennessä on jo ehtinyt tehdä hyvän vaikutelman, ja siellä voi sitten kertoa, miten vamma vaikuttaa työn tekoon ja mitä erityistarpeita se ehkä vaatii.
Onko työelämästä ja yhteiskunnasta muutenkin tullut liian vaativaa? Esimerkiksi vakuutuksen saaminen on vaikeaa, jos on hakijalla on mielenterveysongelmia menneisyydessään. Yhteiskunta on ihmistä varten ja onkin täysin absurdi ajatus, että ihminen ei olisi sille tarpeeksi hyvä. Työelämänkin olisi pysyttävä joustamaan, ja hyväksymään se, että meillä kaikilla on omat puutteemme.
Kommentit
Lähetä kommentti