Tuhannen ja yhden unettoman yön tarinat

Aloitin tämän kirjoittamisen aamuyöllä puoli viiden aikaan. Mikä olisikaan parempi ajankohta kirjoittaa unettomuudesta! Tällä hetkellä minun unettomuus on aika hyvässä hallinnassa. Olen nukkunut alkukesästä asti yleensä 6-7 tuntia katkonaista unta yössä. Jonkun mielestä tämä on varmaan aivan liian vähän, mutta aiempaan verrattuna tuntimäärä on selvä parannus. Viimeiset neljä vuotta olen mennyt läpi jatkuvia viikkoja kestäviä jaksoja 3-5 tunnin yöunilla. Välissä olleet paremmatkin jaksot pysyivät enimmäkseen 5-6 tunnissa.

Univaikeuksia minulla on ollut koko aikuisikä, mutta keväällä 2021 vaikeudet kehittyi kunnon unettomuudeksi. Työstressin takia nukuin viikon ajan vain 1-2 tuntia yössä. Kierre katkesi lopulta unilääkkeillä. Unettomuus uusiutui syksyllä ja kroonistui. Yhtä pahoja kierteitä ei enää ole ollut, mutta unettomuus on silti vaikuttanut ihan kaikkeen: mielialaan, itsetuntoon ja -luottamukseen, harrastuksiin, koulunkäyntiin ja ihmissuhteisiin. Yhden koulun jouduin keskeyttämäänkin unettomuuden takia. Jatkuva unettomuuskierre aiheuttaa monenlaisia tunteita, kuten huolta, masennusta, surua, pettymystä ja raivoa: Mitä kaikkea en voi tehdä unettomuuden takia? Hajoaako minun aivot tähän? Nukunko ikinä enää tarpeeksi? Miksi en nuku? Kaiken lisäksi ongelmana on se, että kaikki ihmiset eivät ymmärrä unettomuutta. Unettomuus onkin aika järjetöntä. Aivot tarvitsee unta, mutta juuri ne siitä tuntuu kieltäytyvän. Tämäkin ajatus on oikeasti aika turhauttava.

Olen kokeillut unettomuuteen kaikkea: unilääkkeitä, unihygieniaa, kofeiinista luopumista, liikuntaa, painopeittoa, unimaskia jne. Paras apu siihen oli uniterapia, jossa tajusin millaiseen solmuun pitkään jatkunut taistelu nukkumisen kanssa oli saanut minun suhteen uneen. Yritin hallita unta ja ahdistuin ajatuksestakin, että nukkuisin huonosti. Paradoksaalisesti unettomuutta voi helpottaa se, ettei yritä pakottaa itseään uneen. Minun unettomuuden taustalla oli OCD:n suuntaisiin oireisiin johtanut kontrollintarve, ahdistuneisuus ja vaativuus itseäni kohtaan. Unta ei kuitenkaan voi hallita. Se tulee itsestään, jos tulee. Minun oli vain päästettävä irti ja hyväksyttävä unettomuus. 

Uniterapia sisältää muutakin kuin vain unettomuuden hyväksymistä, mutta jo pelkästään irtipäästäminen oli minulle tärkeää. Miten sen käytännössä tein? No, valvomalla. Minä nukahdan helposti, mutta herään yöllä liian aikaisin. Kun herään yöllä saatan joko nousta heti ylös tai jäädä sänkyyn. Jos jään sänkyyn, en ajattele nukkumista, vaan ajattelen vain, että yritän levätä. Nousen ylös, jos tulee liian virkeä olo tai suunniteltu heräämisaika koittaa. Toisinaan voin myös siirtyä nojatuoliin peiton kanssa. Joskus on helpompi nukahtaa sinne kuin sänkyyn. Jos olo on heti herätessä liian virkeä, nousen vain ylös. Saatan yöllä tehdä mindfulness-harjoituksia, joogata tai kuunnella rauhallista musiikkia, äänikirjaa tai viihdepodcasteja pimeässä siihen asti, että alkaa nukuttaa tai suunniteltu heräämisaika koittaa.

Rento suhtautuminen unettomuuteen ei tullut hetkessä, vaan irtipäästäminen vei vuosia. Se itse asiassa helpottui, kun unettomuus oli jo jatkunut pitkään: aloin pitää selvänä, että yöunet oli lopullisesti pilalla ja unettomuus vienyt elinvuosia. Niinpä ajattelin, että rajallisen ajan voisi yhtä hyvin käyttää johonkin järkevään sen sijaan, että yrittäisi väkisin nukkua. Saatankin käyttää yöajan kirjoittamiseen tai opiskeluun. Yön rauhassa on ainakin helpompi keskittyä. Toisaalta voi käydä ulkonakin katsomassa tyhjää nukkuvaa kaupunkia. Maailma näyttää erilaiselta aamuyön tunteina.

Kävelyn tai opiskelun kaltainen aktiivinen toiminta yöllä voi viedä unet siltä yöltä, mutta rennompi suhtautuminen nukkumiseen voi auttaa nukkumaan seuraavana yönä. Unettomia öitä seuraavat päivät ovat tahmea, mutta toisaalta unettomanakin saa yllättävänkin paljon aikaan, kun ei vaadi itseltä liikoja. Unettomuus onkin auttanut vähän päästämään irti liiasta yrittämisestä ja kontrolloinnista. Kaikkea ei voi hallita, joten joskus voi antaa asioiden vain olla.