Implantti tai viittomakieli, vai sekä että?

Perjantaina katsoin elokuvan Tunteet ilman sanoja, joka kertoo kuuron lapsen vanhemmista, jotka miettivät pitäisikö lapselle asentaa korvaimplantti, eli sisäkorvaistute. Toinen vanhemmista on kuuro ja toinen kuuleva, mikä johtaa myös erimielisyyteen leikkauksen tarpeesta. Kuuro äiti vastustaa implanttia, mutta kuuleva isä haluaisi antaa sen lapselleen.

Äidin asenne elokuvassa on kumman kielteinen, hän ei halua edes keskustella aiheesta. Viittomakielisten asenne implanttia kohtaan on usein niin kielteinen. Tietenkään syntymästään kuuro ei osaa kaivata kuulemista ja kuurona voi elää rikasta elämää. Eikä kenenkään elämä ole täydellistä ja vailla mitään ongelmia riippumatta aistien lukumäärästä, mutta se ei silti tee implantistä tarpeetonta. Sen avulla voisi sentään kuulla kadulla lähestyvän auton äänen ja muiden varoitushuudot, palohälyttimen soivan tai keskustella suoraan kenen kanssa haluaa ilman tulkkia tai kirjoittamista paperille. Toki jos on kuuroutunut vasta puheen oppimisen jälkeen, voi lukea huulilta. Kuuroutunut osaa kaivata kuulemista, on tottunut elämään kuulevana ja aikuinen päättääkin itse hankkiiko implantin. Kuurona syntyneet ovat kiistan aihe, koska lapsi ei voi itse päättää, mutta implantti pitäisi asentaa varhain, jotta siitä olisi suurin hyöty.

Kuurot eivät pidä kuuroutta vammana, vaan kulttuurina. Kuurojen kulttuuri tarkoittaa esimerkiksi viittomakielistä taidetta, kuurojen yhteisön tapoja ja arvoja ja kuurojen historiaa. Sen perusta on viittomakieli, joka on luonnollinen ja ilmaisuvoimainen kieli. En kuitenkaan ymmärrä lapsen implantoinnin vastustamista sillä, että se uhkaisi kuurojen kulttuuria tai viittomakieltä. Eiköhän lapsen etu kuitenkin mene kulttuurin ja kielen säilymisen edelle. Eikä oikeastaan ole oleellista, onko kuurous vamma - oleellista on vain implantin hyöty.

Implantin ei ole pakko olla pois kuurojen kulttuurista - implantin avullahan voi elää täysipainoisesti sekä kuulevien että kuurojen maailmassa! Jos vielä lapsen vanhemmista elokuvan tavoin toinen on kuuro ja toinen kuuleva, viittomakieli pysyy automaattisesti mukana elämässä ja molemmat vanhemmat voivat keskustella lapsen kanssa omalla äidinkielellään. Oikeastaan kaikkien implantin käyttäjien olisi hyvä hallita viittomakieli vanhempien äidinkielestä tai kuuroutumisiästä riippumatta. Jotkut aikuisena kuuroutuneet ovatkin alkaneet opiskella viittomakieltä jopa implantin hankkimisen jälkeen. Implantti on vain apuväline, ilman sitä ei kuule mitään, eikä implantti tuo luonnollista kuuloa. Sitä ei voi käyttää uidessa tai saunassa ja se voi särkyä.

Koko sisäkorvaistutekeskustelussa on se vika, että se menee joskus mustavalkoiseksi vastakkainasetteluksi: viittomakieli vs. implantti, kuuleva vs. kuuro. Ei implantinkäyttäjän ole pakko juuttua johonkin tiettyyn identiteettiin tai luopua mistään kommunikaatiokeinosta. Eihän kuulo, kuurous tai implantti määrittele koko ihmistä, ne ovat vain yksittäisiä häneen liittyviä asioita. Voihan ihminen olla kuuro, viittomakielinen, kuuleva ja implantin käyttäjä yhtä aikaa! Implantti mahdollistaa useamman kommunikaatiokeinon ja helpottaa kuuron tai kuurosokean elämää maailmassa, jossa suurin osa ihmisistä on kuulevia ja käyttää puhuttua kieltä. Toisaalta kuurous on lievä vamma verrattuna sokeuteen tai kävelykyvyn menettämiseen, joten vanhemmat, jotka eivät hanki implanttia lapselleen, eivät sentään pilaa lapsensa elämää. Siinä missä implantin lapsena saanut tuskin kiroaa aikuisena vanhempiaan, sitä tuskin implantoimaton kuurokaan tekee.